Siitä nimenomaisesta syystä voi siis alkaa jo tästä puhuakin enemmän ja pistää blogin pystyyn.
Kirjottelin joskus omasta elämästä kaikennäköstä paskaa, mutta ei siitä mitään tullu, kun ei mun elämässä ole ollut mitään kiinnostavaa teemaa, lol.
Ja koska tää ei nyt todellakaan sovi mun angstipäiväkirjoihin on hyvä alottaa aivan puhtaalta pöydältä.
Mä olen aina ajatellut, ettei matkustaminen oo mulle ja ettei mun sovi sellaisesta haaveilla. Mä olen ajatellut liian vastuuntuntosesti ja miettinyt, että ei mulla ole rahaa, aikaa, uskallusta tai oikeutta poistua Suomesta. Mulla on koulua, mulla on työ, mulla on perhe, mulla on mies = en voi lähteä mihinkään.
Oon myös ajatellu, että mun perhe ei olis hirveen innostunu sellasesta ajtuksesta.
Sitten kaveri muutti Barcelonaan ja siellä piti sitten mennä käymään. Se oli mun ensimmäinen reissu jossain ulkomailla sen jälkeen, kun olin joskus 14- kesäsenä äitin kanssa Bulgarian Sunny Beachilla. Ja yhteensä siis toinen reissu pohjoismaiden ulkopuolella koko mun elämäni aikana.
Kuset housuissa astuin Helsinki-Vantaalla koneeseen ja paniikissa sekoilin 6 tuntia myöhemmin Barcelonan kentällä, jossa kaerin piti olla vastassa. Olihan se, väärässä terminaalissa vaan. Vielä siinäki vaiheessa ajattelin, että ei helvetti, ei mua oo luotu reissaamaan, enhän mä selviä sekuntiakaan vieraassa maassa, kun heti kärsin paniikkikohtauksista.
Se tunne meni ohi kun lentokenttäsekoilut oli ohi ja istuin bussissa matkalla Barcelonan keskustaa ja tuijottelin ikkunasta kaduille. Ja sinne mun sydän jäi, Barcan kaduille.
Siellä kun viikon hengailin, niin tutustuin ihan mahtaviin tyyppeihin. Pisti ajattelemaan, kun tapas ekaa kertaa yhden Suomalaisen pojan siellä, joka jätti kaiken elämän Suomessa ja päätti loman lopuks jäädä Espanjaan asumaan, soitti pomolle ja sano, että sori en tuu takas ja sai kämpän ja työpaikan sieltä. Parasta tässä ensitapaamisessa oli se, että jätkällä oli toisessa silmäkulmassa muutamat tikit pienen tapaturman johdosta ja naama loisteessa kertoi, ettei kiinnosta vittuakaan, kun elää elämänsä parasta aikaa.
Siinä sitten, kun joutu takasin Suomeen aloin ajattelemaan asiaa ekaa kertaa koko pienen elämäni aikana. Että miksen muka mäkin vois? Mä inhoan mun koulua, mä olen aivan kyllästynyt Hämpton-cityyn ja mulla ei varsinaisesti ole mitään muutakaan hävittävää, jos lähtisin.
Oon tässä nyt sitten lopetettu koulu ja mietiskelty mihin mä haluan lähteä ja säästetty rahaa, minimituloista ja saatu HUIKEESTI tukea äitiltä, mikä tuli vähän yllätyksenä ja nyt alkaa olla suunnitelma ja rahaakin kasassa.
Eli nyt vaan laskeskelen päiviä elokuun 26. päivään ja fiilistelen Suomen kesää, ennen ku lähen jatkamaan kesää Barcelonaan.
Nyt tuntuu, että fiilis on hyvä ja tiedän että lomakin tulee menemään nopeasti kun on paljon mitä odottaa ja muitakin suunnitelmia on kesälle tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti